Kuluneen vuoden aikana on tullut tuskallisen näkyväksi, että yhteiskuntamme ei ymmärrä kulttuurielämän ”biosfäärin” todellista rakennetta. Instituutioita tuetaan avokätisesti, samalla kun yksittäiset freelancerit, taiteen vapaa kenttä ja tapahtumateollisuuden pienyritykset on jätetty pitkälti oman onnensa nojaan.
Koronakriisin aikana on tuntunut siltä kuin yhteiskunta olisi rakentanut pandemia-ajan vedenpaisumuksen ajaksi arkin. Tähän arkkiin on otettu mukaan vain osa taiteen biosfääristä, samaan tapaan kuin Nooan arkkiin otettiin mukaan vain eläimet ja kasvillisuus sai upota veden alle mätänemään. Ehkä ajatellaan, että kulttuurielämä jatkuu jonkinlaisena eläintarhana, jossa voi käydä ihastelemassa söpöjä taiteilijoita ja kaikkien rakastamia teoksia kun tämä on ohi.
Kuitenkin sekä ekosysteemissä että kulttuurissa ratkaisevaa on elämän monimuotoinen kokonaisuus ja sen alati liikkeessä oleva tasapaino. Kun tämä tasapaino menetetään, on luonnosta pian jäljellä enää häkkiään kiertäviä lajiensa edustajia eläintarhassa ja tuotantoeläimiä tehtaassa. Köyhdytetyssä kulttuurissa taas ammattimaista taidetta tehdään enää muutamassa suuressa kulttuuri-instituutiossa, vailla luovaa vuorovaikutusta laajan, moniäänisen ja uudistuvan taidekentän kanssa.
Taide ei ole kuolemassa. Kun vesi laskee, mudasta alkaa hiljalleen versoa uusi ruohonjuuri. Mutta juuri nyt on kuolemassa se äärimmäisen monipuolinen kulttuurin ekosysteemi, joka tähän maahan on luotu edellisten vuosikymmenien aikana. Lukemattomien ihmisten luovuuden ja kovan työn tuloksena syntynyt ja sukupolvien ketjussa kehittynyt kokonaisuus on nyt mätänemässä, koska yhteiskuntamme ei ymmärrä pitää hengissä sen juuria: taiteen vapaata kenttää, freelance-taiteilijoita ja tapahtumateollisuuden pienyrityksiä. Tämä tekijäjoukko on se kulttuurin aluskasvillisuus, joka kehittää uutta, ottaa riskejä ja tuottaa hedelmiä, joista nauttivat paitsi yleisö, myös kulttuuri-instituutiot. Juuri näin kulttuuri kehittyy ja taide pysyy elävänä.
Taidekentällä valtaosa julkisesta rahoituksesta osoitetaan muutamalle suurelle instituutiolle ja tuotantotaholle pyramidin huipulla, ja sieltä sen odotellaan valuvan hiljalleen alaspäin. Näiden toimijoiden varjossa on taiteen vapaa kenttä, joka taistelee muruistaan. Suurimman riskin kantaa kuitenkin lopulta se yksittäinen freelancer, joka kriisissä huomaa olevansa vailla työtä, toimeentuloa ja työterveyshuoltoa. Teatterin, tanssin ja sirkuksen freelancereiden palkanmenetykset ovat jo yli 32 milj. euroa.
Samalla yhteiskuntamme tapa tukea toista vuotta kestävässä poikkeustilanteessa taidekentän keskeisintä voimavaraa – yksittäistä taiteilijaa – on edelleen muutaman tuhannen euron satunnainen apuraha, joka ei kerrytä ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa, tuloihin sidottuja sosiaalietuuksia kuten vanhempainrahaa, tai eläkettä. Toki nämäkin eurot auttavat hetkellisesti pahimman hädän keskellä.
Pelkästään tanssin alalla on kolmisenkymmentä vapaata ryhmää, jotka työllistävät vuosittain satoja freelancereita. Yhteensä esittävien taiteiden vapaalla kentällä näitä ryhmiä on useita satoja, ja suora työllistämisvaikutus freelance-ammattilaisille mitataan vuosittain tuhansissa työtehtävissä. Jos kulttuurin nykyinen ekosysteemi halutaan pitää hengissä, taiteen vapaalle kentälle tulisi pikaisesti ohjata merkittävä lisärahoitus, joka kohdistetaan puhtaasti henkilöstökuluihin ja ostopalveluihin. Ei siis kehityshankkeisiin tai vuonna 2023 tapahtuvien kansainvälisten kiertueiden suunnitteluun, vaan nyt heti rahaa, jolla maksetaan freelancereille tämän vuoden aikana tehdystä työstä ja ostetaan palveluja alan pienyrityksiltä.
Pienet ryhmät pystyvät käynnistämään tuotantonsa ja harjoituksensa hyvin nopeasti, ne työllistävät nimenomaan freelancereita ja niillä on palkanmaksuprosessit ja muu taloushallinto valmiina. Yksinkertaisesti: Nämä toimijat luovat korkeatasoista ja monipuolista taidetta ja työllistävät juuri heitä, joiden toimeentuloon koronakriisi on eniten vaikuttanut.
On täysin aiheellista kysyä, missä ja koska näitä nyt käynnistettäviä vapaan kentän tuotantoja sitten esitettäisiin. On totta, että jos ensi syksynä esitystoiminta jälleen käynnistyy Suomessa, on tarjolla enemmän esitettävää kun esityspaikkoja. Taiteen vapaiden ryhmien kohdalla en kuitenkaan pitäisi tätä kovin suurena ongelmana. Me varmasti löydämme luovia ratkaisuja tuoda taiteemme yleisön luokse, kunhan yleisö saa taas kokoontua sen äärelle.
Juuri nyt on olennaista pelastaa taidekentän monimuotoinen ekosysteemi ja päästää taiteilijat sekä muut alan työllistämät freelancerit takaisin taiteensa ja työnsä äärelle, turvaamaan omaa toimeentuloaan työllä, jonka yhteiskunta on heiltä lähes vuoden ajan kieltänyt.
Valtteri Raekallio
koreografi
Kuvassa Eino Santasen seteliruno: MEIDÄN VIRALLINEN KIELEMME
